Hiljaisuuden viikonloppu

Tämä äiti oli vähän levon tarpeessa ja hyppäsinkin tuntemattomaan ja ilmottauduin mukaan Hiljaisuuden Retriittiin. Perjantaina iltapäivästä aloitettiin kokoontumalla ja majoittumalla Sääksjärven rannalla sijaitsevaan leirikeskukseen. Illalla klo. 20 alkoi hiljaisuus, joka kesti sunnuntaihin klo. 15 asti.

Alun jännitys siitä, kuinka tällainen räpätäti selviää puhumattomuudesta, oli ihan turha. Itse hiljaisuus ei ollut vaikeaa ollenkaan. Enemmän ahdistusta aiheutti ikävä miestä ja lapsia kohtaan. Napanuora noihin mun 2- ja 3-vuotiaaseen on niin tajuttoman lyhyt ja sitähän tässä nyt lähettiin venyttämään sen levon rinnalla.

Ja se levoton pää...
Tajusin siinä omissa mietteissäni, että mikä stressaaja sitä onkaan. Pääkoppaan sai kyllä tehdä viikonlopun aikana sellaisen kevätsiivouksen. Asiat tuli kategorioitua teemoittain TOIMI NYT, JÄTÄ MYÖHEMMÄLLE ja UNOHDA! Kuinka paljon siellä päässä olikaan sellaisia turhia stressipesäkkeitä. Niistä kun sai päästettyä  irti niin olo helpotti kummasti.

Alkuun myös se tekemättömyys aiheutti pientä puhaltelua. Oli mulla mukana kirja ja vähän käsitöitä, mut tietoisesti jätin niitä vähän syrjemmälle, ettei kaikkea omaa aikaa tullut täytettyä kaikella toiminnalla. Joskus se oleminen (ei toimiminen) vain on tarpeen ja kotona se on joskus niin mahdotonta.
Vaikken itseäni kauhean hengelliseksi ihmiseksi luekaan, niin tässä tapauksessa yhteiset rukoushetket kappelissa olivat onni. Ne saivat sen levottoman pääkopan taas keskittymään siihen rauhoittumiseen ja rentoutumiseen.  Myös ulkoilu oli sellainen mun juttu. Istuin pihakeinussa ja ihmettelin. Käveleskelin pitkin metsää ja ihmettelin. Seisoskelin järven rannalla ja ihmettelin.  

Nautin siitä, kun kello soi merkiksi katetusta ruokapöydästä (ja kaiken lisäksi ruoka oli tajuttoman hyvää), sauna lämmitettiin puolesta, oma huone/oma rauha ja se hiljaisuus. Kuinka oudolta ja ihanalta se tuntuikin. Ei ollut pyykkivuoria, kuraisia huutavia lapsia, ei nettiä, ei käynnykkä, ei telkkaria... Olin vain minä.

Kotia tullessa olo oli hieman hämmentynyt. Oli ihanaa tulla kotiin, kun miehellä ja lapsilla oli ollut kiva viikonloppu ilman äitiäkin. En siis ole korvaamaton. Oli myös ihana kuulla sanat : "Äiti mulla oli ikävä sinua". Ei tule ikävä, jos ei välillä ole poissa. Ehkä minäkin opin tämän vielä.

Ja nyt muutaman päivän asiaa sulateltua ja selkeästi viikonlopusta piristyneenä, tämä viikonloppu selkeästi toi esille paremman minän.
ONNELLINEN!

(kuvatkin lainasin Nurmijärven sivuilta, koska eihän mulla mitään kameraakaan mukana ollut)